Klikkaa Smartumin sivustolle Top bar icon a0959d54d92197ed4e79ef43d3978da1984be5fa6f6809ff14908a4cc92f9ec1 Top bar logo 53b61cbb6b854e6ec59fdf3d3482a6f5647563cea0ec3044d53a631d3e3bbc39
Blogit

Astu Stageen

Aitoa asiaa hyvinvoinnista. Seuraa, osallistu, innostu, bloggaa ja rokkaa. Tarkkaile katsomosta tai nouse itse lavalle!

Antakaa minulle ruokaa!

”Mun kokous alkaa yhdeksältä, että yritä saada nyt ennen sitä syötyä tuo kaikki”, mies ilveili. Kello oli 7.20. Minulla oli edessäni uuden elämäni toinen aamiainen: 460 kalorin edestä kaurapuuroa, marjoja, kananmunaa ja kalkkunaa. Nieleskelin. ”Kyllä tää tästä.”

Ruokablogissa aamiainen olisi varmaan kuvattu tosi kauniiksi. Meistä suurimman osan arkiaamiaista ei ole aseteltu tarjolle. Se syödään.

Olen lukenut viime aikoina monta blogikirjoitusta siitä, missä päivitellään, miten ihmiset eivät enää osaa kuulemma tehdä mitään ilman valmennusta, ohjausta ja apua. Elämäntaitoakin opetetaan. Lukion opinto-ohjaajana tiedän, että mitä pienemmiksi ihmiset ongelmansa ajattelevat, sitä suuremmiksi ne kasvavat. Pieneen ongelmaan ei haeta apua. Ei varsinkaan sellaiseen, mistä yleinen mielipide tuntuu olevan, että ei siinä pitäisi mitään ongelmaa NORMAALILLA ihmisellä olla. Me kaikki haluamme olla normaaleja.

Vaikka nämä kaikki myytävät valmennukset huvittavat normaalia mieltäni, en usko, että avuttomuus on välttämättä lisääntynyt. Ylipaino, terveysintoilu, holtiton rahankäyttö, laskujen avaamisen välttely, alkoholismi, työnarkomania ja aikatauluissa pysymisen vaikeus tai opintojen keskeyttäminen eivät ole 2010-luvun keksintöjä. Ennen niistä vain kärsittiin perhepiirissä ja käskettiin ryhdistäytyä, mitä ihmiset eivät kuitenkaan tehneet, koska eivät siihen pystyneet. On helppo keskittyä miettimään muita asioita, siirtää ikävät pois mielestään.

Tällaisia normaalin ihmisen normaalin arjenhallinnan piiriin kuuluvia kynnyksiä on paljon. Niiden ei pitäisi olla ongelmallisia, mutta ne ovat sitä. Niiden joukossa on paljon addiktiota aiheuttavia asioita. Kohtuus ei ole addiktoituvan ihmisen vahvuus. Tällaiset tyypit innostuvat uusista asioista täysillä, mutta into lopahtaa ihan yhtä nopeasti. Ruokaakin syödään joko liikaa tai ei ollenkaan.

Työssäni huomaan, miten lukio-ikäisten on todella vaikea löytää aikaa läksyjen tekemiseen ja kokeiden lukemiseen. Sitkeässä istuu ajatus, että nenä pitää laittaa kiinni kirjaan ja katsoa kellosta aikaa, että tunti. Ja kun se tuntuu liian isolta urakalta, jätetään koko homma tekemättä, vaikka 10 minuuttiakin olisi parempi kuin ei mitään. Kynnys on liian korkea, kun pohjalla on ajatusmallina ”täysillä tai ei ollenkaan”. Aloitetut työt kasaantuvat vuoriksi samalla tavalla kuin toisilla tiskit ja toisilla avaamattomat laskut. Mikään ei oikein meinaa tulla valmiiksi. Ja kyllä, tavallisista asioista selviytymiseen tarvitaan joskus apua. On ikävää, että avun hakemista tarvitsee hävetä. Me emme ole kaikki samanlaisia. Helppo ei ole koskaan absoluuttisesti helppoa.

Liian vähän ruokaa

Minun on helppo ymmärtää ihmistä, jolle asiat ovat joko tai. Tekisin itse luontevimmin asioita yhdellä rytinällä viime tingassa. Siksi säännöllinen treenaaminen on vaatinut hirveästi ponnistelua. Eihän kunto kasva yhdellä tehotreenillä vain useiden treenien toistolla, pitkän ajan kuluessa. Hevosen kanssa harrastaessa on ollut helppoa ulkoistaa itsensä treenistä ja toimia valmentajana. Se on sopinut minulle hurjan hyvin: tallille mennään hevosen treenin, ei oman treenin takia, vaikka se siinä sivussa tuleekin. Lenkille lähtemisessä on taas kyse vain itsestä. Se tekee lintsaamisesta paljon helpompaa.

Minun pelastukseni on ollut se, että pohjimmiltani rakastan säännöllistä ja turvallista elämää, jossa kaikki tapahtuu aina samalla tavalla. Kalenteriin hyvissä ajoin kirjatut treenit helpottavat orientoitumista ja saavat ryhtymään toimeen. Siksi personal trainerilta saadut syömisen ohjeet eivät kauhistuttaneet tarkkuudessaan. Minua kauhistutti lähinnä ruokamäärät. Olin tehnyt klassisen mokan: alkanut treenata enemmän ja vähentänyt syömistä laihtumisen toivossa. Vaikka miten väitin ensimmäisessä Smartum-postauksessani muuta, kyllä minäkin osaan vaa´alla käydä ja tiedät pelottavan hyvin, mitä se näyttää.

Uskallanko siis alkaa syödä enemmän? Televisio ja netti ovat pullollaan erilaisia kitudieettejä, jotka olivat syöpyneet minunkin ajatuksiini : syö pelkkää parsakaalia ja manteleita. Syö pelkkiä pussikeittoja. Juo pelkkää pesuaineen makuista litkua. Liikkumalla et voi laihtua. Vain vähentämällä kaloreita voi laihtua. Mutta jos et syö, et voi laihtua. Karppaa. Vältä rasvaa. Syö hyvää rasvaa. Hiilareilla jaksat. Hiilareilla lihot. Laihtuminen. Lihominen. Fitness. Kuka puhuisi jaksamisesta? Onko vaaka ainoa mittari.

Kaltaiselleni lyhytjänteiselle ihmiselle oikean ravitsemuksen valitseminen monien vaihtoehtojen joukosta on vaikeaa. Mitään ei jaksaisi kokeilla niin kauan, että sen huomaisi tuottavan tulosta. Lopulta sitä vain paastoaa, tuntee syyllisyyttä joka suupalasta, ja aineenvaihdunta menee säästöliekille. Ihminen voi ihan oikeasti olla ylipainoinen ja syödä silti liian vähän. Tai ainakin älyttömän epäterveellisesti.

Isommat ateriat, vähemmän välipaloja

Juuri kun päähäni oli iskostettu hedelmien kantaminen repussa, ne laitettiinkin pannaan. ”Syö aterioilla kunnolla, älä niiden välissä.” Kaksi kertaa suuremmalla aamiaisella selviääkin ihan hyvin lounaaseen asti ilman välipaloja. Kun elimistö alkoi saada enemmän ruokaa, alkoi juokseminenkin tuntua helpommalta. Ratsastaessakaan ei tuntunut, että energiat loppuvat kehosta kokonaan. Pysyin pystyssä laskeuduttuani raskaankin ratsastettavan selästä.

Suurin muutos onkin muuttaa suhdetta syömiseen. Olen ollut aina iltasyöjä. Tuntuu todella vaikealta siirtää syömisen painopiste illasta aamupäivälle ja jakaa kuormaa tasaisesti pitkin päivää. Minun ei myöskään pitäisi ajatella ruokaa palkintona ja että liikun, jotta voisin syödä enemmän. Yritän sen sijaan opetella ajattelemaan, että syön, jotta jaksan liikkua enemmän. Ruoan tehtävä on olla minulle polttoainetta. Tarvitsen ruokaa jaksaakseni urheilla.

Ruoka ei ole syntiä eikä paholaisen päähänpisto. Ruoka on taivaan mannaa liikkuvalle ihmiselle. Uskoani tässä nyt kovasti vain koetellaan.

Isovanhemmat tulivat hoitamaan lapsia, joten me vanhemmat saimme lähteä lenkille kaksistaan. 14km tuntui paljon lyhyemmältä matkalta yhdessä.

Lue myös nämä