Klikkaa Smartumin sivustolle Top bar icon a0959d54d92197ed4e79ef43d3978da1984be5fa6f6809ff14908a4cc92f9ec1 Top bar logo 53b61cbb6b854e6ec59fdf3d3482a6f5647563cea0ec3044d53a631d3e3bbc39
Blogit

Astu Stageen

Aitoa asiaa hyvinvoinnista. Seuraa, osallistu, innostu, bloggaa ja rokkaa. Tarkkaile katsomosta tai nouse itse lavalle!

Ensimmäistä kertaa aalloilla

Kymmenen vuotta sitten mieheni kannusti minua uudelleen ratsastuksen pariin ja jäin koukkuun. Nyt hän kannusti minua toteuttamaan mielessä kyteneen ajatuksen surffikurssista. Ja taas minä tahdon lisää.

Wannabe Aaltojen kuningatar

Melkoinen saalis aalloilla

Olemme perheen kanssa lomailleet Lanzarotella kahtena perättäisenä vuotena. Ensimmäisellä kerralla viehätyin ajatuksesta ratsastaa Atlantin rannoilla ja osallistuin ratsastusvaellukselle vain pettyäkseni suuresti. Ratsastus kotioloissa tarjoaa minulle enemmän tyydytystä kuin possujunamatkustus valtavalla työhevosella. Nyt ratsastaminen Atlantin rannoilla vaihtui ratsastamiseen Atlantin aalloilla.

Etukäteen halusin ajatella, että edes jostain harrastamastani lajista olisi hyötyä surffilaudalla, vaikka tiesin, ettei näin ole. Jotain apua olisi ehkä ollut siitä, että olisin lumilautaillut tai skeitannut, mutta muulla ei oikeastaan ollut mitään merkitystä. Voisin opetella hallitsemaan kroppaani pilateksessa tai joogassakin vaikka kuinka hyvin, mutta aallon päällä keikuttaessa sillä, että minä hallitsisin kroppani kymmenen sekunnin tasapainottelun jälkeen, ei ole mitään merkitystä. Viiden sekunnin jälkeen tilaisuuteni päästä ja pysyä aallon päällä on jo mennyt. Tajuttuani tämän yritin uskotella, että hevonenhan on reaktioissaan nopea kuin aalto. Auttaisiko mukautumisen kyky? Ehkä, mutta nyt oltiin niin jännän äärellä ja niin epämukavuusalueen ulkopuolella, ettei tottakaan. Olen katsonut tappajahaini; totta kai ymmärsin senkin, että näin 36-vuotiaana olin ehkä ensimmäistä kertaa todellinen saalis!

Musta märkäpuku ei houkuta haikaloja. Missä tahansa muissa olosuhteissa sitä pitäisi itseään mieluusti melkoisena saaliina.

Lanzarote on kuin Suomen juhannus: hyvällä tuurilla siellä on lämmintä

Tyttäreni opasti minua aamupalalle: laitat äiti vain kädet näin [leveälle sivulle] ja seisot sitten vain näin [sivuttain, jalat vähän koukussa], niin et tipu laudalta ja julkitoi lähteensä auliisti: "Me ollaan tarhassa tehty niin." Lupasin yrittää parhaani, vaikka totesinkin, että laudalta täytyy tippua, jotta oppisi jotain. "Ainakin sata kertaa pitää tippua", tiesi ratsastusasioihin perehtynyt kuusivuotias. "No vähintään."

Matkatoimiston kautta järjestyi 40 eurolla surffauspäivä, joka sisälsi opetuksen, surffausvälineet märkäpukua myöden sekä pienen pikniklounaan, mikä tarkoitti lämmintä sämpylää ja juotavaa. Kuljetuksetkin kuuluivat hintaan. Kuljettaja bongasikin minut hotellin edustalta nopeasti, olinhan ainoa alle 60-vuotias, joka edes ohuesti näytti surffaushalukkaalta verkkareissaan.

Siinä missä rantaturistipuolella Lanzarotea koetettiin välttää talvi- ja sadekaudesta puhumista, surffipuolella saarta puhuttiin avoimen iloisesti talvesta, pohjoistuulista ja sadekaudesta. Ne nimittäin mahdollistivat sen, että surffausta voitiin harrastaa rannan tuntumassa lähtemättä pidemmälle merelle. Märkäpuku päällä 20-asteinen vesikään ei tuntunut jäätävältä. Lanzarote on lomakohteena helmi-maaliskuussa kuin Suomen juhannus: yöllä paleltaa ja uimavedet sopivat vain masokisteille. Päivälämpötila voi olla mitä tahansa syystakille tai uimapuvulle sopivaa, mutta surffaamiseen ja muuhun vesiurheiluun olosuhteet ovat upeat.

Ryhmässämme oli kuusi henkilöä ja olin ainoa suomalainen. Kurssi alkoi lämmittelyjumpalla ja tasapainoharjoituksilla. Ei ollut mitenkään itsestäänselvää, että pystyin taivuttelemaan itseäni vaaka-asentoon yhdellä jalalla rantahiekalla seisten. Kuivaharjoittelimme surffilaudan päällä rantahiekalla siten, että yritetimme etsiä laudan päältä se oikea paikka. Käytännössä viiteen laskettaessa piti saada tehtyä kaikki tarvittava: kauhoa kaksi vetoa (one-two), nousta laudan päälle kyykkyyn (three), nousta seisomaan (four) ja nauttia aallon päällä matkustamisesta (five). Sen tiesi typerämpikin, että kiikkerän laudan päällä ensikertalainen ei punnerra itseään pystyyn siihen ainoaan paikkaan, missä seisottaessa lauta pysyy tasapainossa. Siksi laskin tavoitteeni siihen, että pääsen liukuman tasapainossa rantaan. Ei sekään ollut ihan itsestäänselvyys.

Tässä kuvassa esiintyvän surffaajan taidonnäyte oli vastaavaa, mihin itsekin lopulta ylsin.

Kroppa on pidettävä kokonaan laudan päällä

Lämmittelyn ja kuivaharjoittelun päätyttyä pääsimme mereen. Oli jollain tapaa voitonriemuinen ja liikuttunut olo, kun kahlasin laudan kanssa Atlantin aaltoihin, surffilauta nilkkaani kiinnitettynä: minä olen menossa surffaamaan. Beach Boys soi päässäni ja tulipa siinä pieni liikutuksen kyynelkin: Everybody loves surfing - Surfing USA!

Venezuelalainen surffiopettaja oli kertonut meille tulevansa jokaisen luokse auttamaan meitä muutaman kerran aallon päälle. Sen jälkeen meidän pitäisi selvitä yksin, sillä aalto pitää oppia tuntemaan. Surfafukseen liittyi monta pientä kikkaa, jotka unohtuivat heti aaltoihin päästäessä. Yksi niistä oli se, että melomista lukuunottamatta yksikään ruuminosa ei saa jäädä surffilaudan ulkopuolelle, sillä se katkaisee liu´un välittömästi. Ja jos rintakehää ei nosta pystyyn, tasapaino menee. Näitä ohjeita minulle sitten huudettiin rannalta.

Tosin ensimmäiset puoli tuntia harjoittelin liukumista lähinnä yksikseni. Olin niin innokas ja haltioissani, että ajauduin pitkällä rannalla ristiaallokon takia aika pitkän matkan päähän muusta ryhmästä. Ilman silmälaseja en myöskään nähnyt heitä. Ohjaajalla oli kyllä koko ajan taju siitä, missä minä menin, koska koko ryhmällämme oli märkäpukujen päällä keltaiset t-paidat. Rannan jokaisella opetusryhmällä oli omat väärikoodatut t-paitansa. Kun sitten viimein löysin takaisin ryhmäni luo huomasin, etten ollut ainoa kadonnut lammas. Aallot ja into olivat siirtäneet muitakin keltapaitoja väärälle treenauspaikalle.

Famara Beach, Lanzarote

Aalto ei odota

Odotimme aaltoja vyötäröön asti ulottuvassa vedessä. Siltä syvyydeltä ei ole pitkä matka rantaan. Aikaa ei ole paljoa, sillä aalto ei odota. Ensimmäisen parituntisen päätteeksi onnistuin nousemaan laudalle kyykkyasentoon. Sinällään laudalta tippuminen ei koske, mutta hitaana ensikertalaisena onnistuin pääsemään laudalle vasta aivan rannan tuntumassa ja silloin pohjakosketus on tietysti varmaa. Koska surffipaikaksemme osui kohta, joka oli täynnä kämmenen kokoisia litteitä pikkukiviä, tippuminen laudalta 10cm:n syvyiseen veteen polvi edellä koski todella paljon. Tauolla pikniksämpylää syödessä mietin, olivatko surffaukseni tässä. Olin joutunut pitämään rasitusvamman takia juoksutaukoa ja nyt minulla tuntui olevan saman jalan polvi rikki. Päättelin lopulta, ettei siinä ollut mitään rikki, joten päätin jatkaa. En kuitenkaan enää voinut varata painoa polvilleni.

Viimeiset tunnit menikin lähinnä liukumiseksi. Asiaa olisi tietysti auttanut, jos olisin osannut hypätä tyylikkästi suoraan jalkeilleni laudan päälle käymättä polvillani, kuten kokeneet surffaajat tekevät, mutta voitte arvata, ettei se ollut minulla mahdollista. Kyykkyyn minä laudalle pääsin, käsiä en uskaltanut irrottaa. Jokainen yritys päästä aallon päälle päättyi mätkähdykseen ja meriveden maistelemiseen.

Laavakivet eivät ole teräviä, mutta kiveä ne kuitenkin ovat. Kivi on kovaa. Au.

Tappajahain tunnari katoaa aaltoihin

Polvi kipeänä hotellille saapuessani olin vakuuttunut, että seuraavalla lomalla tätä pitää saada lisää. Mietin jopa sitä, että ensimmäistä kertaa ikinä löysin lajin, joka saattaisi kiehtoa yhtä paljon kuin hevoset. Suomesta käsin harrastaminen vain tulisi hevosharrastustakin kalliimmaksi. Anoppini kyllä muisteli nähneensä marraskuisia masokisti-surffaajia Haukilahden rannassa Espoossa, mutta siihen minusta ei ole. Olen muutenkin arka uimari. Kylmänarka ja varustettu äärettömän vilkkaalla mielikuvituksella.

Tästä syystä hämmästyin, etten miettinyt pahinta tappajahai-painajaistani kertaakaan koko surffisession aikana. Olen koko lapsuuteni ja vielä näin aikuisenakin täysin irrationaalisen pelon vallassa mennessäni uimaan yksin. HIljaisuus saa tappajahain tunnarin soimaan päässä ihan mökkireissullakin ja voihan olla, että uima-altaaseen on laskettu krokotiili niin kuin Paluu Eedeniin -tv-sarjassa. Atlantin aalloilla olin unohdin pelkoni, vaikka olin ensimmäistä kertaa koskaan kosketuksissa pelkoni kanssa. Aaltojen kova kohina vaimensi elokuvatunnarin. Ei sitä tainnut kuulla sekään australiaissurffari, joka juuri tällä viikolla menetti osan jalastaan. Lue uutinen täältä.

Kokemus oli jollain tapaa verrattavissa maastoesterataan: ennen starttia pelottaa ihan tajuttomasti, mutta lähtömerkin jälkeen sitä vain nauttii. Eikä edes tajua tekevänsä jotain, mikä pahimmillaan, joskin epätodennäköisesti, voi viedä hengen. Tällä kertaa enemmän kiusaa oli siitä, että olisin tarvinnut reilusti enemmän aurinkorasvaa korviini ja kasvoihini.

Haikammoisen kannattaa kuitenkin lukea seuraavat ohjeet kiperän paikan varalle. Tuskinpa harrastajasurffaja silti koskaan päätyy sellaisille vesille, joilta hait hakevat välipalaa. Tosin eihän sitä koskaan tiedä...

Olihan se nyt aivan liian hauskaa! Kuvassa minä, saksalaiset kollegani ja venezuelalainen surffiopettaja.

Lue myös nämä