Klikkaa Smartumin sivustolle Top bar icon a0959d54d92197ed4e79ef43d3978da1984be5fa6f6809ff14908a4cc92f9ec1 Top bar logo 53b61cbb6b854e6ec59fdf3d3482a6f5647563cea0ec3044d53a631d3e3bbc39
Blogit

Astu Stageen

Aitoa asiaa hyvinvoinnista. Seuraa, osallistu, innostu, bloggaa ja rokkaa. Tarkkaile katsomosta tai nouse itse lavalle!

Neljääkymppiä hevosella

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä varmempi olen siitä, ettei minun ole mikään tarve käyttää vapaa-aikaani mihinkään muuhun kuin sen tekemiseen, mikä minusta on mukavaa. Sen jälkeen, kun palasin satulaan melkein kymmenen vuotta sitten, en ole enää etsinyt uutta omaa juttua. Tämä on minun juttuni. Aion kiivetä satulaan niin kauan kuin vain voin. Näen ympärilläni 70-vuotiaita ratsastajia ja motivaationi kasvaa entisestään. Sanokaa hevoshulluksi tai vaikka pelkästään hulluksi. Mutta jos on ikinä päässyt laukkaamaan neljääkymppiä, tietää, että kiinalaiset ovat väärässä. Puutarhanhoito ei ole tärkeää.

Olen siis hevoshullu aikuinen. Piirtelen hevosia seminaarimuistioihin ja mietin ratsastamista jatkuvasti. Minulla ei ole vuoteen ollut omaa hevosta, mutta minua vaivaa jatkuva hovulaatio.  Pelkään, että se saa pian jo maidon nousemaan.

Lapsuudenharrastuksen pariin

Juttelin taannoin ääneen halustani lähteä ratsastusleirille. Eläkkeellä oleva äitini kysyi suoraan, että etkös ole jo liian vanha. Reagoin samoin, miten teini-ikäinen reagoisi siihen, että hänen kiinnostustaan johonkin tiettyyn asiaan vähäteltäisiin. ”No kuule, minä nyt satun edelleenkin pitämään tästä lajista”, tiuskaisin. ”Ja niin pitävät monet muutkin, koska ratsastusleirejä järjestetään ihan aikuisille.”

Se nyt tietysti olisikin ollut huvittavaa, jos olisin lähtenyt leireilemään kymmenvuotiaiden kanssa.

Kun minä olin lapsi, valtaosa ratsastuksen harrastajista oli lapsia. Nyt me olemme kasvaneet aikuisiksi. Ratsastuksen pariin palataan yleensä sitten, kun lompakko taas antaa lajille mahdollisuuden laihojen opiskeluvuosien jälkeen. Kun lajiin on päässyt uudelleen kiinni, kaikki muut tympeät korvikelajit jäävät. Kuka jaksaa hei jumpata tai käydä puntilla, jos voi ratsastaa! Tosin tädit käyvät pilatestunneilla, uivat ja juoksevat, koska ovat lukeneet, että se tekee heistä parempia ratsastajia. Nelikymppinen korvaa luontaisen vetreyden ja notkeuden pitkäjänteisyydellä, kärsivällisyydellä ja kokemuksella. Aikaa ruuhkavuosiaan elävällä ei kuitenkaan ole kaikkeen siihen, mihin haluaisimme sitä käyttää.

Ei laihdutuksen vaan vapauden tähden

Me hevosihmiset elämme kuplassa, johon mahtuu työn ja perheen lisäksi lähinnä hevosia. Lapsemme luulevat, että kaikkien vanhemmat harrastavat tai omistavat hevosia. Sekin on varmaa, että me täytämme ratsastuskoulut lapsillamme, jos ne vain yhtään sattuvat hevosista kiinnostumaan. Jälkikasvumme tuskin tarvitsee kinuta itselleen ratsastuksen alkeiskurssia, vaan heille tarjotaan sitä ennen kuin he osaavat kunnolla sanoa heppa. Sääli niitä lapsia, jotka kiinnostuvat hevosista, mutta joiden vanhemmat eivät itse näe lajissa muuta kuin kalliin hinnan. Tällaiset vanhemmat saattavat ajatella, että kyseessä on kallis muotilaji, jota lapsi haluaa harrastaa vain, jotta ei tuntisi itseään kaveripiirissä ulkopuoliseksi. Mutta sanokaapa, eikö harrastuksia ole aina aloitettu nimenomaan kaveripiirin perässä? Jostainhan se innostus kumpuaa. Ei kaikkea kivaa ole tarjolla vanhempien esittelemänä. Ja tästä hyvä esimerkki on se, etteivät omat lapseni ole juurikaan kiinnostuneita hevosista.

Kun joku kerran kysyi, mikä ratsastuksessä niin kovin viehättää, vastasin hetkeäkään epäröimättä, että tätä ei tehdä ulkonäön, vartalon muokkaamisen, maineen, muodin tai minkään ulkoisen syyn takia. Ratsastus on nelikymppisenä ihan yhtä kivaa kuin mitä se oli kymmenvuotiaana. Se yhdistää sukupolvia ja vapauttaa nauttimaan. Se pysäyttää ympäröivän maailman ja irrottaa työpaineista.

Jokaisen soisi löytävän itselleen sellaisen lajin. Hevosella ei ole koskaan välinearvoa. Hevonen on itseisarvo.

Lue myös nämä