Klikkaa Smartumin sivustolle Top bar icon a0959d54d92197ed4e79ef43d3978da1984be5fa6f6809ff14908a4cc92f9ec1 Top bar logo 53b61cbb6b854e6ec59fdf3d3482a6f5647563cea0ec3044d53a631d3e3bbc39
Blogit

Astu Stageen

Aitoa asiaa hyvinvoinnista. Seuraa, osallistu, innostu, bloggaa ja rokkaa. Tarkkaile katsomosta tai nouse itse lavalle!

Sairastuminen pysäyttää

Voitteko arvata milloin mietin tätä blogikirjoitusta? No yöllä tietenkin, sairauteeni määrätyn lääkityksen piristämänä, kun en sitten millään saanut nukuttua. Minulla oli kolme ja puolituntia hyvää aikaa pyöritellä päässäni asioita. Todella tärkeitä asioita siis. Esimerkiksi sitä, mitä herkkuja aion tarjota vanhemman poikani (kohta 9-v.) rippijuhlissa. Tai sitä mitä tuosta pienemmästä (3,5-v.) ihanasta haaveilijasta tulee isona. Miten hän pärjää tulevaisuudessa koulun aikataulutetussa maailmassa, kun yksi ruokailu voi jo nyt kestää enemmän kuin italialaisen perheen illallinen. Mietin myös ystävieni elämää, mitä työkavereilleni kuuluu ja sitä miten kova ikävä minulla on töihin. Ainakaan en miettinyt sitä, millaiset hautajaiset itselleni haluan, sekin kun on kuulemma tässä tilanteessa aika normaalia.

Kuuntelin mieheni tasaisen rauhallista hengitystä vieressäni ja koetin rauhoittua. Yritin keskittyä omaan hengitykseeni ja päästä uneen. Mutta ei, mikään ei auttanut. Silloin tuumin, että tämä kirjoitus omasta sairastumisestani on kirjoitettava, vaikka se vähän jännittääkin. Olisin voinut nousta kirjoittamaan tätä sillä sekunnilla, mutta en tohtinut ottaa riskiä perheeni herättämisestä.

Minun onkin nyt palattava vähän ajassa taaksepäin, jotta voin valottaa teitä menneestä syksystäni. Se ei ole mennyt ihan kuin Strömsössä, jos niin voi sanoa. Kirjoitin jokin aika sitten mitä aion omassa elämässäni yrittää tehdä hyvinvointini eteen. Paino sanalla yrittää.

Huomasin syksyn mittaan heittäneeni monia näitä itselleni lupaamista asioista romukoppaan. Tulin tiedostaneeksi, että kotona en ollut läsnä monissa hetkissä, en jaksanut sosiaaliseerata ja olin liian väsynyt lepuuttaakseni aivojani lukemalla. Unohdin siis täysin yhden rakkaimmista harrastuksistani vain päästäkseni sulkemaan silmäni. Hyvä puoli tässä oli toki se, että noudatin ainakin yhtä päätöstäni: nukuin tarpeeksi. Koska muuta en jaksanut tehdä.

Oletin väsymyksen johtuvan uuden mielenkiintoisen työni aiheuttamasta innostuksesta. Enhän tuntunut saavan ajatuksiani irti siitä edes vapaa-aikana. Sen verran oli omaan takaraivoon kuitenkin asioita jäänyt, että ymmärsin vauhdin (pääni sisällä) kiihtyneen liiallisuuksiin ja päätin tehdä asialle jotain. Mietin miten voisin palata visioni tielle ja tein itselleni selväksi muutamia asioita. Koska haluaisin vielä vuosienkin päästä nauttia työstäni ja samalla vapaa-ajastani väsymättä liikaa, päätin vetää itselleni rajoja työni ja vapaa-ajan välille. Ensimmäisenä otin puhelimestani työmeilin automaattisen synkronoinnin pois päältä. Pieni toimenpide todella auttoi. Oli helpompi jättää kaikki työasiat seuraavaan päivään ja keskittyä iltaisin vain perheeseen.

Lopulta minulle kuitenkin selvisi myös oikea fysiologinen syy väsymykseni takaa. Sain tietää olevani vakavasti sairas. Tuli todellinen pysähdys. Edessä oli tutkimuksia, tuloksien odottelua, lisää tutkimuksia ja lisää odottelua, iso leikkaus, rankkoja pitkiä hoitoja ja toivomus, että kaiken tämän jälkeen saisin olla vielä terve. Myös kuoleman mahdollisuus tuli kummittelemaan taustalle, lähemmäksi kuin koskaan. Elämä on pyörinyt viime ajat hyvin paljon sairauden ympärillä ja siitä on kyllä saanut revittyä useammat itkut, naurut ja (mustat) huumoritkin. Nauru auttaa yllättävän moneen asiaan.

Omalle hyvinvoinnille onkin asettava ihan uusi tavoite ja merkitys. Jos sanonta terve sielu terveessä ruumiissa ei nyt kohdallani enää pidäkään paikkaansa, mitä voin tehdä pitääkseni sieluni terveenä sairaassa ruumiissa? Miten pystyn nauttimaan elämästä silloin, kun sairaus väsyttää kehoani tai kova lääkitys saa minut fyysisesti huonoon kuntoon?

Uskon edelleen kaikesta huolimatta, että asenne ratkaisee. Tiedän, että eteeni tulee päiviä jolloin en jaksaisi nousta sängystä ylös, pukeutua, syödä tai edes olla olemassa. Mutta tiedän myös, että aivan yhtä varmasti eteeni tulee vielä enemmän päiviä, jolloin taistelen asenteellani sairautta vastaan. En aio antaa periksi, vaan luotan tässäkin asiassa positiivisuuteen. Elämä on varmasti täynnä iloja, sairaanakin.

Ensimmäisenä tulee mieleen se, että tämä pakollinen pysähtyminen suo minulle aikaa keskittyä enemmän sekä perheeseeni että itseeni. Ehkä löydän itsestäni lisää uusia puolia, joiden olemassa olosta en tulisi muuten tietoiseksi. Sairauden luulisi myös olevan paras opettaja olemaan enemmän läsnä tässä hetkessä. Eihän meillä ole muuta, vain tämä hetki.

Anne

Lue myös nämä