Klikkaa Smartumin sivustolle Top bar icon a0959d54d92197ed4e79ef43d3978da1984be5fa6f6809ff14908a4cc92f9ec1 Top bar logo 53b61cbb6b854e6ec59fdf3d3482a6f5647563cea0ec3044d53a631d3e3bbc39
Blogit

Astu Stageen

Aitoa asiaa hyvinvoinnista. Seuraa, osallistu, innostu, bloggaa ja rokkaa. Tarkkaile katsomosta tai nouse itse lavalle!

Smartumlaiset työmatkalla: työmatka ekaluokkalaisen kanssa

Asumme kauniilla paikalla luonnon keskellä, merikin vilkkuu ikkunoista. Pihallamme vierailee usein niin kaneja, kettuja kuin peuroja – viimeksi mainitut tosin syövät kaikki kukat ja pensaat pihalta. Huono puoli tämän perin suomalaisen maiseman keskellä asumisessa on se, että työ- ja koulumatkamme ovat pitkät, eikä perille tule pyörätietä. Bussikin kulkee harvakseltaan. Katuvaloina toimivat pimeinä aamuina ja iltoina tähdet.

Ainoa lapsemme aloitti tänä syksynä koulun. Nyt on sitten pikkuhiljaa opeteltu käyttämään aamulla kouluun menemiseen bussia. Iltapäiväkerhosta me vanhemmat haemme hänet kotiin. Vielä homma sujuu, kun aamulla on valoisaa ja äitikin on seurana ihan bussille menoon saakka. Toisinaan lähden pojan kanssa samaa kyytiä töihin, sillä sama bussi jatkaa Helsinkiin asti. Joskus seurana on naapurinkin poika.

Kello on 6.50. Huudan alakerrasta: ”Tinooo, kello on seitsemän, aika nousta, kun Maxkin tulee meille kohta.” Vastaus: hiljaisuus. Huudan uudestaan: ”Tinooo, NYT pitää nousta, herätyyyys!” Uninen vastaus: ”Joo joo…” Viisi minuuttia, eikä mitään tapahdu. Huudan uudestaan: ”Nyt ylös ja alas sieltä, aamupesulle!” Unisen äkäinen vastaus ja kolistelu samalla alas parvelta: ”No JOO JOO, koko ajan olin tulossa.”

Aamutoimet hoituvat muuten hyvin, mutta kylpyhuoneen lattialämmityksessä tuntuu olevan joku maaginen magneetti, josta pieni peppu ei tahdo millään irrota. Onneksi tänä aamua naapurinpoika Max on tulossa meille, nyt jo ovikello soikin.

Pojat syövät aamiaista ja hämmästyttävää kyllä, löytävät riittävästi aikaa laittaa pystyyn satamaleikinkin Tinon huoneessa. Ihailtavaa tehokkuutta – kunpa se toistuisi myös lattialle räjäytettyjen lelujen siivoamisen osalta!

Kello 8.30 ohjaan katraamme ulos ovesta. Koiralle puruluu ajanvietteeksi sisälle ja kissalle oma herkkutikkunsa pihalle. Lähdemme kävelemään kohti bussipysäkkiä. Ilma on syksyisen harmaa, lehdet satavat puista, mutta vielä on valoisaa. On se jännä, miten tuollaisen seitsemänvuotiaan on hankala ottaa kävelyaskelia, koko ajan pitäisi juosta tai hyppiä eteenpäin! Hengästyttävää energisyyttä.

Työmatka pienen koululaisen kanssa

Odottelemme pysäkillä, ja kun bussi näkyy suoran päässä, alkaa matkan hauskin vaihe: bussille merkin antaminen. Lue: hillitön huitominen ja pomppiminen. Astumme bussiin sisään ja pojat näyttävät matkakorttinsa lukijalle. Itselläni on työnantajan tarjoamaa työmatkaetua arvona kortilleni ladattuna, ja maksan sillä matkani Helsinkiin. Kätevää!

Poikien matka koululle kestää vain kymmenen minuuttia, mutta sinä aikana ehdin sanomaan noin viisi kertaa: ”istukaas pojat alas”. Vaikka reitti on jo tuttu, kaverukset keksivät ihmeteltävää ja katsottavaa matkan varrelta ihmeellisen paljon. Seuraava jännityksen paikka on, osaavatko he painaa oikeassa kohtaa pysäytysnappia. Riemu on suuri, kun se onnistuu. Vielä äidille pusu ja vilkutukset – ja pojat ovat ulkona. Nojaan hengähtäen penkin selkänojaan ja avaan päivän lehden kännykästä. Aikaa lukea uutiset on vielä 50 minuuttia. Tuumin samalla itsekseni: säilyisipä ihmisillä tuo lapsen vilpitön into ja iloisuus koko elämänsä ajan – maailmamme olisi niin paljon parempi paikka.

- Nina

Lue myös nämä